Kuka hyötyy uskonrauhapykälästä?
Kristillisen Areiopagi-sivuston päätoimittaja ja tekniikan tohtorikoulutettava Miikka Niiranen kirjoitti vuonna 2015 Uusi Tie -sivustolla, että Suomessa islamin pilkasta rangaistaan, mutta kristinuskon pilkasta ei. Hän ajattelee, että kyseessä on kaksoisstandardi, koska kristinuskon Jumalaa saa hänen mukaansa herjata vapaasti juuri kenenkään loukkaantumatta ja ilman seurauksia. Saman ajatuksen on esittänyt myös moni muu. Miltä tämä asia näyttää tutkijan näkökulmasta?
Uskonrauhan rikkomisesta on tuomittu välillä 1999 ja 2017 noin 15–20 henkilöä. Suurin osa tapauksista on kytketty islamiin, mutta joskus myös kristinuskoon tai juutalaisuuteen.
Esimerkiksi evankelisluterilainen kirkko ei erityisesti näytä hyötyvän uskonrauhapykälästä, jos hyöty mitataan juuri tämän ryhmän pyhien asioiden rikosoikeudellisella suojelulla. Kynnys nostaa syytteitä on korkea. Voidaan kuitenkin kysyä: hyötyykö pykälästä lopulta kovin moni muukaan ryhmä?
Vahvasti uskonnollisen ihmisen näkökulmasta maailma saattaa olla täynnä uskonnon tai jumalan pilkkaa. Kytkihän esimerkiksi kansanedustaja Mika Niikko (ps) avioliittolain muutoksen helmikuussa 2017 jumalanpilkkaan, ja joitain ihmisiä on loukannut esimerkiksi Jari Tervon Raamatun heittäminen lattialle tv-lähetyksessä tai Putous-tv-ohjelman Jeesus-sketsit.
Näistä tapauksista ei ole kuitenkaan nostettu syytteitä. Oikeuslaitos puuttuukin uskonnon pilkaksi tulkittuun toimintaan suhteellisen harvoin. Tämä pätee myös tapauksiin, jotka voitaisiin katsoa islamin pilkaksi. Syytteitä ei nostettu, kun Muutos 2011 -puolueen vaalibileissä revittiin Koraani, kun Ville Ranta piirsi Muhammadin sarjakuvahahmona, tai kun eräs nettikeskustelija linkitti Allahia ja Muhammadia ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaavalla tavalla” esittävän kuvan ja suunnitteli piirtävänsä sen tietyn maahanmuuttajan omistaman ravintolan lautasliinaan (Valtakunnansyyttäjän päätös Dnro R 09/4).
Samalla herää kysymyksiä viranomaistoiminnan johdonmukaisuudesta. Kuten oikeustieteen emeritusprofessori Jyrki Virolainen on kysynyt: jos kerran Halla-ahon profeetta Muhammadia pedofiiliksi kutsuneesta blogikirjoituksesta nostettiin syyte, miksi ei tanskalaisen Jyllands-Posten -lehden Muhammad-karikatyyrien uudelleenjulkaisusta?
Islamin pilkkaajat ovat sen sijaan voineet hyötyä tuomioistaan poliittisesti, kuten olen aiemmin esittänyt muun muassa oikeustieteilijä Heli Askolaan tukeutuen. Niin Jussi Halla-aho kuin esimerkiksi Sebastian Tynkkynen ovat saaneet islamkirjoituksiaan koskeneen oikeusprosessinsa myötä paljo mediatilaa ja mahdollisuuden kritisoida suhteellisen monikulttuurisuusmyönteistä viralliskonsensusta. He ovat valjastaneet tämän tilaisuuden islamvastaisen politiikan tekemiseen. Näin pykälän todellinen yhteiskunnallinen vaikutus voi joissain tapauksissa olla jopa päinvastainen, kuin ehkä alun perin oli tarkoitus.
Uskonnon pilkan ja sananvapauden vastakkainasettelulla on selkeä yhteiskunnallinen merkitys 2000-luvulla, mutta asia on pidettävä mittasuhteissaan. Muslimeista ajatellaan länsimaissa usein, että he ovat vaarallisen herkästi loukkaantuvia ja impulsiivisia. Mutta ovatko he todella ratkaisevasti muista ihmisistä poikkeavia? Islamvastaisuuden ja julkisen riepottelun määrään suhteutettuna voimakkaita – Salman Rushdien ja Lars Vilksin kohtaamaan vainoon, Jyllands-Postenin kohuun tai Theo van Goghin murhaan edes etäisesti vertautuvia – julkisia reaktioita on nähty lopulta harvoin.
Kun mainitusta Koraanin repimisestä Muutos 2011 -puolueen tilaisuudessa uutisoitiin, vihaisten muslimien reaktioita ei julkisuudessa näkynyt. Kun Ville Ranta oli piirtänyt Muhammad-sarjakuvansa, tämän julkaissut kulttuurilehti Kaltio oli ongelmissa vain suomalaisten sponsoreittensa kanssa. Rikostutkinta Halla-ahon blogikirjoituksesta ei lähtenyt loukkaantuneen muslimin rikosilmoituksesta, vaan itsensä valtakunnansyyttäjän reagoinnista.
Toki julkinen loukkaantuminen myös kristinuskon pilkasta on Suomessa melko harvinaista. Valtaväestö ei kuitenkaan ole muslimien kaltaisen erityistarkkailun kohteena. Satunnaiset tuomiot islamin pilkasta myös ruokkivat mainittua mielikuvaa herkästi loukkaantuvista ihmisistä, vaikka näissä oikeusprosesseissa ei olisi ollut yksikään muslimi osallisena – kuten tavallista.
Tilanne on hieman erilainen kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin kontekstien ulkopuolella. Uskonrauhapykälän soveltamisesta tulee viranomaisnäkökulmasta sitä hankalampaa, mitä yleisesti heikommin tunnetuista ryhmistä on kyse. Oikeustieteilijä Anna Saarela pohtii: ”Millaisia olisivat syytteet esimerkiksi buddhalaisten pyhänä pitämien asioiden herjaamisesta?”. Pykälää pitäisi pystyä soveltamaan jokaiseen rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita on suomessa reilusti yli sata kappaletta, ja joista useimmat eivät näy julkisuudessa mitenkään.
Kantani uskonrauhapykälään on siis kriittinen, joskin eri syistä kuin vaikkapa Miikka Niirasella tai Jussi Halla-aholla. Kaksoisstandardin sijasta on tarkempaa puhua epäjohdonmukaisesta viranomaistoiminnasta, joka johtuu ensisijaisesti hankalasti valvottavasta ja sovellettavasta pykälästä. Olen samaa mieltä esimerkiksi rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion kanssa siitä, että erillisestä uskonrauhapykälästä voitaisiin luopua ja painottaa (esimerkiksi uskonnon avulla identifioitujen) ihmisryhmien suojelua osana rasismin ja syrjinnän vastaista lainsäädäntöä.
On tietenkin ymmärrettävää, että ihmiset reagoivat, kun heidän pyhinä pitämiään asioita loukataan. Näyttäsi kuitenkin siltä, että oikeuslaitos on tämän asian ajamiseen useimmiten tehoton areena uskonrauhapykälän olemassaolosta huolimatta. Monien juristien mielestä tämä pykälä on tarpeeton, kuten Juristikirje-lehden kysely kesäkuussa 2012 osoittaa. Toisaalta poliittista tahtoa pykälän poistamiseen näyttää olevan heikosti, joten se säilyy lainsäädännössä varmasti vielä pitkään.
Tuomas Äystö, uskontotiede, Turun yliopisto