Suomalainen ortodoksisuus – kansalaisuskontoa?

Tämä kirjoitus sai alkunsa kun kirjoitin alaviitettä suomalaista kansalaisuskontoa käsittelevään kirjan lukuun. 1980-luvulla uskontososiologi Susan Sundback kiinnitti huomiota siihen, että suomalainen kansankirkkoideologia, joka kytkee evankelisluterilaisuuden (etenkin kirkon jäsenyyden) kunnon kansalaisuuteen muistuttaa Robert N. Bellahin havaintoja amerikkalaisesta kansalaisuskonnosta. Sundbackin mukaan suomalainen kansalaisuskonto on löydettävissä nimenomaan evankelisluterilaisen kirkon yhteydestä, kun Yhdysvalloissa se oli olemassa kirkoista erillään. Sen sijaan ortodoksista kirkkoa – toista suomalaista ”kansankirkkoa”, jolla on laissa määritelty erityisasema – ei ole tietääkseni tarkasteltu kansalaisuskonnon näkökulmasta, vaikka siitäkin on löydettävissä kansalaisuskonnoksi määriteltäviä kehityskulkuja. (Sundback 1983; 1984; 1991; Bellah 2006/1967.) Pohdin tässä kirjoituksessa, miten ortodoksisuus suhteutuu kansalaisuskontoon Suomessa.

Itse näen kansalaisuskonnon muodostuvan erilaisista kansakuntaan assosioituvista kulttuurisista resursseista, joita eri toimijat ja instituutiot voivat hyödyntää eri tavoin. Siihen sisältyvät myös erilaiset käsitykset ”kunnon kansalaisuudesta”, eikä se ole välttämättä sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon, tai edellytä uskoa yliluonnolliseen. Täten myös sekulaari nationalismi lukeutuu kansalaisuskontoon.

1800-luvun lopulla muodostumassa ollut Suomen ortodoksinen kirkko, joka oli silloin Venäjän kirkon alainen (piispanistuin perustettiin 1895), joutui Fennomanian ja venäläistäistoimien väliseen ristiaallokkoon. Kirkossa oli fennomaanisiipi, joka oli saanut 1865 aikaiseksi suomen kielen käyttämisen saarnoissa. Kirkkoslaaviksi saarnaavia venäläispappeja taas käytettiin venäläistämistoimien apuna. Kun Suomi itsenäistyi 1917, katsoi maan hallitus – pääasiassa senaattori E. N. Setälän aloitteesta – että sen tulisi tukea kirkon erottamista Venäjän kirkosta. Kirkkoa ravisteli myös ajanlaskukiista, jonka seurauksena se siirtyi ainoana ortodoksikirkkona käyttämään gregoriaanista kalenteria. Kirkon autonomia ja siirtyminen Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen varmistui vuonna 1923. Kirkon erityisasema toisena kansalliskirkkona varmistui kuitenkin vasta vuoden 1969 lain ortodoksisesta kirkkokunnasta myötä: tätä ennen kirkkoa koskevista asioista, kuten verotusoikeudesta säädettiin asetuksilla. (Loima 2004; Metso 2017; Karjomaa 1979; Laki ortodoksisesta kirkkokunnasta 1969; Riikonen 2015.)

Ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ortodoksisuutta pidettiin Suomessa rappeutuvana Venäjän ylivallan jäänteenä. Kirkon jäsenmäärä oli huipussaan vuonna 1940, mutta etenkin sodan jälkeen monet uusille asuinseuduille siirtyneet evakot kääntyivät luterilaisuuteen, usein välttääkseen ryssävihan. Toisaalta sodan jälkeen Moskovan patriarkaatti ajoi suomalaisten vasemmistolaiset poliitikkojen tuella kirkon liittämistä takaisin osaksi Venäjän kirkkoa, mutta tämä ei saanut kirkon sisällä laajaa kannatusta, ja nämä suunnitelmat raukesivat vuoteen 1957 mennessä. (Tervonen 2014; Loima 2004; Riikonen 2007.)

1970-luvulta lähtien mielenkiinto ja hyväksyntä kirkkoa kohtaan lisääntyi, ja 1990-luvulla jäsenkehitys kääntyi ensimmäistä kertaa nousuun. 2010-luvulla ortodoksisuus on hyväksytty, joskin eksotisoitu osa suomalaista kulttuuria. Monet kääntyvät ortodoksisuuteen, ja tämän lisäksi monet ei-ortodoksitkin saattavat ottaa osaa ikoninmaalauskursseille, luostariretriitteihin tai pyhiinvaelluksiin. (Vrt. Laitila 2009.)

Ortodoksisessa kirkossa tapahtuneet kehityskulut ovat kansalaisuskonnollisia siinä mielessä, että kirkkoa on pyritty tekemään monilla tavoin hyväksyttävämmäksi suomalaisuuden kannalta – usein ottamalla etäisyyttä venäläisiin piirteisiin, ja painottamalla positiivisempaa karjalaisuutta. Ortodoksisuuden paikka Venäjän ja Neuvostoliiton valtapyrkimysten sekä ulossulkevan suomalaisuuden välissä on ollut välillä hyvin hankala. Ortodoksisuuden hyväksyntä osaksi valtavirtasuomalaisuutta tapahtui vasta kun venäläisvastaisuus oli vähentynyt.

Toisaalta, tietyt seikat puhuvat myös sen puolesta, ettei ortodoksinen kirkko ole samalla tavalla kansalaisuskonnollinen instituutio kuin evankelisluterilainen kirkko. Siltä ei vaadita kansallisessa julkisuudessa esimerkiksi naispappeuden hyväksyntää tai samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamista. Kuten Susanna Helminen on huomauttanut, evankelisluterilaisesta kirkosta eroamista sen epäselvän kannan samaa sukupuolta olevien avioliittoa kohtaan voidaan pitää samalla vastalauseena koko yhteiskunnalle. Sen sijaan ortodoksisen kirkon kohdalla näin ei näyttäisi olevan. Tämä ajatus myös tukee Tiina Mahlamäen (2005) huomiota siitä, että kansalaisuskonnossa on pitkälti kyse enemmistön arvomaailmasta. Luterilaisuus on vahvemmin kytköksissä mielikuviin suomalaisuudesta ja siten keskeinen kansalaisuskonnollinen resurssi, jota myös itse evankelisluterilainen kirkko voi hyödyntää. Tällaista mahdollisuutta ei ole vähemmistöuskonnoilla, joiden toiminnalle kansalaisuskonto asettaa enemmän ehtoja ja rajoituksia kuin mahdollistaa sitä.

Jere Kyyrö, FM, YTM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto, uskontotiede

Lähteet

Bellah, Robert N.  (2006/1967) ”Civil Religion in America.” Teoksessa Robert N. Bellah & Steven M. Tipton (toim.) The Robert Bellah Reader. Durham: Duke University Press. Sivut 225–245.

Helminen, Susanna (2015) “’Miksi meitä on nin moneksi?’ Kansalaisuskonto vuoden 2010 Homoillan jälkeisessä keskustelussa.” Uskonnontutkija 1–2/2015. Linkki.

Karjomaa, Niilo (1979) ”Kirkon järjestysmuoto ja hallintoelimet. Seurakuntatyö.” Teoksessa Isä Ambrosius & Markko Haapio (toim.) Ortodoksinen kirkko Suomessa. Lieto: Etelä-Suomen kustannus oy. Sivut 179–194.

Laitila, Teuvo (2009) ”Epäluuloja, välinpitämättömyyttä ja arvostusta. Ortodoksis-luterilaiset suhteet Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ortodoksisesta näkökulmasta.” Teoksessa Hannu  Mustakallio  (toim.) Terve  sielu  terveessä  ruumiissa.  Juhlakirja  professori  Paavo  Kettusen  täyttäessä  60  vuotta 27.11.2009. Joensuu: Karjalan Teologinen Seura. Sivut 339–348.

Laki ortodoksisesta kirkkokunnasta. 521/1969. Linkki.

Loima, Jyrki (2004) “Nationalism and the Orthodox Church in Finland 1895–1958.” Teoksessa Teuvo Laitila & Jyrki Loima, Nationalism and Orthodoxy. Two Thematic Studies on National Ideologies and their Interaction with the Church. Renvall Institute Publications 15. Helsinki, Helsinki University. Sivut 93–203.

Mahlamäki, Tiina (2005) Naisia kansalaisuuden kynnyksellä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta. Helsinki, SKS.

Metso, Pekka (2017) ”Ortodoksisuus.” Teoksessa Ruth Illman, Kimmo Ketola, Riitta Latvio & Jussi Sohlberg (toim.) Monien uskontojen ja katsomusten Suomi. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 48. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus. Sivut 23–34.

Riikonen, Juha (2007) ”Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945–1957.” Väitöskirjan tiivistelmä. Linkki.

–––– (2015) ”Kansallisuuskysymys Suomen ortodoksisessa kirkossa.” Teologia.fi. Linkki.

Sundback, Susan (1983) ’Civil Religion’ i Finland efter andra världskriget. Åbo: Åbo Akademi.

–––– (1984) Folk church religion – A kind of civil religion? Teoksessa Béla Harmati (toim.) The church and civil religion in the Nordic countries of Europe. Report of an International Consultation held in Ilkko-Tampere, Finland October 3–7, 1983 (35–40). Geneve: Department of Studies The Lutheran World Federation.

–––– (1991) Utträdet ur Finlands lutherska kyrka. Kyrkomedlemskapet under religionsfrihet och sekularisering. Åbo: Åbo Akademis förlag – Åbo Academy Press.