Pahat henget pyhimysten haudoilla

Keskiaikaisilla kristityillä oli lukuisia syitä lähteä pyhiinvaellukselle. Hartaudenharjoittamisen ohella esimerkiksi kauppamatka, poliittiset syyt tai vain halu nähdä uusia paikkoja saattoivat olla toivioretkien taustalla. Hengellisistä syistä pyhimyksen haudalla matkanneet olivat liikkeellä usein pyytääkseen pyhimykseltä ihmeparanemista tai kiittääkseen jo saamastaan avusta. Varsinkin varhaiskeskiajalla pyhimyksen haudat olivat eräänlaisia paranemiskeskuksia, joissa reliikkien pyhä voima paransi erilaisista vaivoista kärsiviä avunanojia. Keskiajan kuluessa ja myös yksittäisten kulttien levitessä laajemmalle maantieteelliselle alueelle, käytännöksi tuli anoa pyhimyksen apua kotona: sairasvuoteen äärellä tai onnettomuuspaikalla. Näin ollen haudalle vaellettiin vasta kun pyhimys oli vastannut rukouksiin. Pyhiinvaellus oli kiitos paranemisesta tai pelastuksesta.

Läpi keskiajan kuitenkin jotkut avunanojat vaelsivat tai heidät vietiin haudalle avunpyyntötarkoituksessa. Paholaisen riivauksesta kärsivät paranivat pääsääntöisesti pyhimysten haudoilla. Pahojen henkien pois ajaminen oli eräänlainen reliikkien pyhyyden osoitus, merkki siitä, että kyseinen pyhimys seurasi Jeesuksen jalanjäljissä ja oli Jumalan pyhä. Keskiaikaisessa maailmankuvassa pyhä ja paha olivat toisilleen välttämättömät vastinparit. Molemmat toimivat aktiivisesti tässä maailmassa ja kristittyjen keskuudessa. Pyhimyksillä oli voima luonnon yli, kyky pelastaa ja parantaa. Myös pahat henget olivat ihmisiä voimakkaampia, ne houkuttelivat kristittyjä synninpoluille mutta saattoivat myös ottaa ihmisen ruumiin väkisin haltuunsa, riivata. Keskiajalla riivatut pääsääntöisesti miellettiin viattomiksi uhreiksi, se ei ollut seuraus synnistä. Pyhimysten voima oli ensisijainen apu riivauksesta vapautumiseksi. Tästä syystä pahojen henkien poisajaminen oli myös tärkeä osa pyhyyden manifestaatiota. Riivausihmeet tekivät näkyväksi yliluonnollisten voimien välisen hierarkian.

Haudalle vaeltavien tai sinne puoliväkisin vietyjen riivattujen rooliksi demonien ja pyhimysten taistossa jäi taistelukentän osa. Kärsimyksillään riivatut manifestoivat demonien pahuutta ja lopulta pyhien voimien voittoa. Tämä on selkeästi nähtävissä myös pyhän Birgitan kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosessiin kirjatussa tapauksessa, jossa kerrotaan ruotsalaisen talonpoikasvaimon Cristinan kärsimyksistä ja lopulta niistä vapautumisesta Birgitan haudalla Vadstenassa.

Paholaiset vaivasivat Cristinaa jo lapsuudessa mutta erityisen pahaksi tilanne äityi hänen mentyään naimisiin. Tuore aviomies lähti viemään Cristinaa Birgitan haudalle saadakseen apua tilanteeseen. Seurueen päästyä Vadstenaan aviomies kantoi Cristinan sisälle kirkkoon, mutta paha henki vastusti tätä voimalla. Hän teki Cristinasta askel askeleelta painavamman, niin että aviomies hädin tuskin sai kannettua vaimonsa sisään. Haudalla paha henki tarttui Cristinaan ja yritti kiskoa hänet ulos. Aviomiehen täytyi tarttua Cristinaan ja pitää voimalla kiinni, jotta riivattu pysyi haudan läheisyydessä. Pyhien esineiden ja tilojen kammoaminen oli tyypillinen riivauksen oire ja esimerkki pyhien ja pahojen voimien vastakkainasettelusta. Tämä näkyi Cristinan tapauksessa erityisen hyvin: paha henki Cristinan sisällä – ja siis Cristinan suulla – valitti paikan kamalasta hajusta ja siellä kaikuvasta sietämättömästä metelistä. Tällä demoni viittasi kirkkotilan suitsukkeisiin ja Cristinan ympärillä laulettuihin hymneihin. Pyhimysten voima sai pahat henget kärsimään; Cristinan tapauksessa tämä näkyi ensisijaisesti ruumiillisesti. Paikalla olleet vanhemmat naiset tutkivat Cristinaa ja raportoivat, että ikään kuin sikiö olisi liikkunut hänen sisällään pahan hengen myllertäessä vatsassa.

Pyhän ja pahan taistelu oli Cristinan tapauksessa erityisen sitkeä. Cristina parani vasta vietettyään viikon haudalla, kun Birgitan entinen rippi-isä asetti Birgitan pääreliikin Cristinan päälle. Samalla hän asetti Cristinan kaulalle hopeisen ristin, joka Birgitalla itsellään on ollut mukana pyhällä maalla. Tällöin paha henki lopulta poistui.

Cristina kuvataan objektinkaltaiseksi, hänen itsenäistä toimintaansa ei painoteta kertomuksen missään vaiheessa, avunpyyntörukouksessa, pyhiinvaelluksella tai hautarituaaleissa. Tämä korostuu myös siinä, että pahan hengen poistumista ei erikseen kuvata. Muualta Euroopasta kerätyissä todistajanlausunnoissa demonin poistuminen on tärkeä elementti ja se usein konkretisoidaan lausunnoissa. Pahan hengen riivaus ymmärrettiin hyvin konkreettisesti: demoni majaili kirjaimellisesti riivatun ruumiissa, joten myös sen poistuminen oli konkreettista. Todistajanlausunnoissa kerrotaan usein mustasta oksennuksesta, kuin hiilen palasista, tai mustan savun poistumisesta riivatun ruumiista. Läsnäolijoille tämä oli selvä merkki parantumisesta ja tilanteen normalisoitumisesta.

Riivatun ruumis siis sekä konkretisoi että teki näkyväksi pahojen henkien toiminnan. Ruumiillisilla kärsimyksillään riivatut osoittivat demonien pahuuden; vastustaessaan esimerkiksi haudalle viemistä ja reliikkien läheisyyttä he myös tekivät näkyväksi pyhän ja pahan välisen taistelun. Koska pyhimyksen reliikit lopulta ajoivat riivaajat pois, oli pahojen henkien läsnäolo ja toiminta haudalla tärkeä osa pyhyyden rakentumista. Häviämällä yliluonnollisten voimien taiston pahat henget korostivat paikallisen patronuksen pyhyyttä, osoittivat reliikkien voiman ja Jumalan suojeluksen yhteisölle.

Kirjoittaja: Sari Katajala-Peltomaa

Kuva: Pyhä Birgitta rukoilemassa kammiossaan (Museovirasto)