Pyhiinvaeltajien kuningatar
1800-luvun loppupuolella filosofi ja historioitsija Hippolyte Taine (1828-1893) kuvasi kokemaansa ja näkemäänsä pyhän Radegundin (k. 13. elokuuta 587) haudalla Poitiers’ssa teoksessaan Carnets de voyage: Notes sur la province, 1863-1865 (Pariisi 1897):
”300 000 ihmisen lasketaan vierailevan Pyhän Radegundin haudalla joka vuosi. Pyhimyksen juhlapäivänä elokuussa heitä on niin pajon ja he ovat yleensä niin köyhiä, että he nukkuvat kaupungin ulkopuolella pelloilla. Olen nähnyt Radegundin haudan: se on kanuniissa, 1100-luvulla rakennetussa goottilaisessa kirkossa, joka on jo monin paikoin raunioitunut. Hauta on todellinen keskiaikainen näyttämö: säkenöivän intensiivinenä, eräänlaisen kuilun pohjalla, kuolleen luut sisäänsä sulkien se on kuin Danten näky. Väristykset kulkevat hermoja pitkin hirvittävän pimeyden traagisessa hiljaisuudessa. Se on pyhimyksen mystinen kaivo, pyhimyksen, joka mädännäisyyden ja matojen lomasta näkee Vapahtajan häikäisevän säteen tunkeutuvan tahmeaan maavankilaansa.”
Taine ei ollut varsinaisella pyhiinvaelluksella kuten en minäkään vieraillessani samaisessa Tainen kuvaamassa paikassa joitakin vuosia sitten. Me molemmat kävimme haudalla tutkijoina ja tarkkailijoina mutta emme silti ulkopuolisina vaan omaa kokemustamme menneeseen reflektoiden: Taine omana aikanaan suosittuun romanttiseen medievalismiin ja Danteen, minä historian pitkiin jatkumoihin.
Mitä Taine näki, ei suoranaisesti ollut 500-luvulta periytyvä pyhän Radegundin hautatila, vaan Poitiers’n piispan Éduard Pien kädenjälki 1800-luvun puolivälistä. Pie monumentalisoi Radegundin haudan näyttävästi päämääränään tehdä siitä sekä tunteisiin vetoavan että helposti lähestyttävän. Haavekuvissaan piispa näki haudalla massoittain pyhiinvaeltajia, jolloin esimerkiksi kryptaan johtavat monumentaaliportaat olivat välttämättömyys. Inspiraation ja mallin Radegundin haudan monumentalisoinnille Pie haki Rooman katakombien marttyyrihaudoista. Piispa Pie oli työssään taitava ja hänen draaman tajunsa verraton – tämän osoittaa Tainen kuvaus.
Tainen vierailu haudalla osui aikaan, jolloin Radegundin kulttia, joka oli ollut suosittu paikallisesti jo satoja vuosia, vahvistettiin tietoisesti ja myös poliittisia päämääriä silmällä pitäen. Poitiers’n piispa Éduard Pie, joka oli legitimisti ja kuningasmielinen näki Radegundin edustavan ”todellista Ranskaa”. Hän käytti runsaasti energiaa ja varoja tehdäkseen Radegundista koko Ranskan kuningattaren ja kansaa yhdistävän voiman.
Pie onnistui tässä ainakin hetkellisesti. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat Radegundin kultin kulta-aikaa. Haudasta tuli muun muassa pakollinen pysähdys- ja pyhiinvaelluspaikka niille, jotka osallistuvat Lourdesiin järjestetyille pyhiinvaellusmatkoille (Pèlerinage national).
Tältä ajalta on olemassa rikas materiaali, joka kertoo pyhiinvaeltajien suorittamista rituaaleista pyhimyksen juhlapäivänä ja sitä seuraavina päivänä haudalla (13.-15. elokuuta). Keskiajan tutkijan näkökulmasta on sanottava, että rituaaleissa kuulostaa keskiaika eläneen vähintään yhtä vahvana kuin haudan tilallisessa järjestämisessä.
Radegundin juhlapäivään kuuluivat erottamattomana osana kulkueet, kulkueissa kannetut kukat, liput, banderollit, soihdut ja kynttilät. Haudan koskettaminen oli tärkeä osa rituaaleja erityisesti, jos pyhimykseltä rukoiltiin apua sairauden parantamiseen. Koskettaminen, haudan suuteleminen ja sargofagin hierominen liinoilla, jotka voitiin kiertää sairaan ruumiinjäsenen ympäri, olivat tavallisia toimintatapoja jo keskiajalla. Keskiajan lähteissä kuvataan halvautumista, joka tunnettiin nimellä ”Radegundin sairaus” ja sen uskottiin paranevan rukoilemalla pyhimystä ja antamalla tälle vastalahjaksi kauraa. Kauraa lahjoitettiin haudalle edelleen 1800-luvulla. Samalla vuosisadalla tuli tavalliseksi jättää haudalle nauhoja kiitollisuuden osoituksena jostakin jo saadusta armosta. Nauhat saattoivat olla myös eräänlaisia sijoituksia vastaisuuden varalle. Esimerkiksi haudalle jätetyn vihreän nauhan toivottiin suojelevan epidemioita vastaan.
Kultti lakastui paikalliseksi ja Ranskan ulkopuolella varsin tuntemattomaksi ensimmäisen maailmansodan aikaan. Haudalla vanhat rituaalit elävät edelleen, eikä se hämmennä; siinä määrin suggestiivinen hauta on. Oma kokemukseni oli aikasukellus. Saatoin nähdä, haistaa ja tuntoaistia haudalla Tainen kuvauksen – ilman Dantea. Näin kuilun, haistoin kostean maalattian ja tunsin tahman sormenpäissäni. Kuvittelen, kuinka 1800-luvun lopun Ranskassa naisasiataistelun keulakuvaksi nostettu frankkikuningatar kääntää haudassa luista kylkeään joka kerran, kun maailmalla yritetään kaventaa naisten oikeuksia omaan kehoonsa.
Haudalla viereileva pyhiinvaeltaja haluaa polttaa kynttilän merkiksi matkansa päätökseen saattamisesta. Hän konttaa kolme kertaa haudan ali, kiertää sen kolme kertaa ympäri ja lausuu samalla kolmesti Pater noster ja Ave Maria. Radegundilta rukoillaan apua hedelmällisyyteen, avio-onneen ja koulumenestykseen. Kryptan seinillä hautaa kiertävät marmorikyltit, joissa rukouspyyntö tai kiitos ovat merkkejä kultin siirtymisestä moderniin aikaan; uusimmat näistä ovat 2000-luvulta.
Kirjoittaja, Marika Räsänen, toimii kulttuurihistorian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa ja on CSCC:n varajohtaja