Ristin puut – Uusi keskiajantutkimuksen hanke alkaa

Puu oli elintärkeä pohjoisen esimodernin ajan havumetsävyöhykkeellä. Sillä oli myös hengellinen ulottuvuutensa. Kesäkuussa 2018 Suomen Akatemia myönsi rahoituksen hankkeelle ”Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100–1600” (2018–2022). Työryhmämme tarkastelee puun asemaa myös keskiajan ja uuden ajan alun kristillisyydessä uusin silmin.

Aineellisuus ja elinkaari keskeisinä käsitteinä

Projektimme on osa ihmistieteiden ympäristöpainotteista tutkimusta. Analysoimme niitä monimutkaisia aineellisia ja sosiaalisia verkostoja, jotka puussa materiaalina ja puun käytössä yhdistävät paikallisia ja globaaleja ilmiöitä, taloutta ja sosiaalisia käytäntöjä. Näin laaja-alainen tutkimus vaatii poikkitieteisyyttä. Tutkimusryhmämme koostuukin kasvitutkijoista, arkeologeista, taidehistorioitsijoista ja historioitsijoista. Visa Immosen lisäksi hankkeessa työskentelevät Janne Harjula, Mia Lempiäinen-Avci, Ilkka Leskelä, Elina Räsänen ja Katri Vuola.

Tutkimustyömme keskiössä ovat aineellisuuden ja esineiden elinkaaren käsitteet. Käsitteellä aineellisuus emme viittaa vain esineiden ja ympäristön aineellisuuteen. Se kattaa myös merkitysten antamisen ja puunkäytön kulttuurisen ja sosiaalisen viitekehyksen eli sen, kuinka asiat miellettiin aineellisina, ”puisina”. Näin määriteltyä aineellisuutta jäsennämme elinkaaren käsitteellä. Elinkaari on työkalu, jolla tutkimme esineiden eri käyttövaiheissaan kokemia muutoksia.

Hankkeemme tarkastelee pitkällä aikajänteellä tapahtuneita muutoksia puun merkityksissä. Muutokset näkyvät puumateriaalin ja -esineiden liikkeissä metsän raaka-aineesta kotitalouksien ja markkinoiden tuotteeksi ja puupölkystä kirkolliseksi veistokseksi. Kuinka nämä liikkeet ja muutokset kytkeytyivät muinaisiin elämäntapoihin ja ihmisten, eläinten ja ympäristön sekä yliluonnollisen välisiin suhteisiin?

Muutosten aika

Tutkimamme jakso oli muutosten aikaa Koillis-Euroopassa, Itämeren ja Barentsinmeren välisellä alueella. Ensimmäiset laajat hallintorakenteet, kuningaskunnat, syntyivät alueelle 1100-luvulta lähtien. Kristillistymisprosessi kiihtyi, mikä vaikutti sosiaalisiin rakenteisiin, kauppasuhteisiin ja aineelliseen kulttuuriin. Projektimme ajallisena takarajana on vuosi 1600. Sitä leimasi kansallisvaltioiden kehitys, sääty-yhteiskunnan vahvistuminen, reformoidun kirkon vakiintuminen sekä kauppareittien kurkottaminen Atlantin yli.

Koillis-Eurooppa on erityisen kiinnostava alue puunkäytön tutkimuksen kannalta. Ensinnäkin puuta oli paljon saatavilla, niin havu- kuin lehtimetsistä. Tutkimamme puuaineistot voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:

1. 1. 1. 1. Kaupunkien arkeologisissa kaivauksissa talletetut puuesineet, joita on Turustakin tuhansittain. Arkeologisesti kuuluisin pohjoisen puukaupunki on kuitenkin Novgorod.

1. 1. 2. 2. Laajat suot ovat Koillis-Euroopassa säilyttäneet paljon muinaisia puuesineitä. Ne ovat useimmiten suksia ja reenjalaksia, joita on nostettu yksittäisinä turpeesta. Suolöydöillä on laaja maantieteellinen levintä, mikä tekee niistä tärkeän tutkimusaineiston.

1. 1. 3. 3. Koillis-Euroopan kirkoissa on säilynyt poikkeuksellisen paljon keskiaikaisia puuveistoksia. Suomessa keskiaikaisia veistoksia, riippuen laskutavasta, on noin 800. Viime vuosikymmeninä tutkijat ovat tajunneet, kuinka tärkeän aineiston Pohjoismaissa ne muodostavat koko Euroopan mittakaavassa.

Tutkimusalueemme oli raja-aluetta monin tavoin. Se oli kaupungistumisen pohjoisin kolkka, josta alkoivat laajat erämaametsät. Pysyvien maanviljelysasutusten ohella pohjoisessa oli metsästäjäkeräilystä eläviä yhteisöjä sekä näiden kahden talousmuodon erilaisia välimuotoja. Alue oli myös kristillisten ja ei-kristillisten väestöjen sekä roomalaiskatolisen ja kreikkalaiskatolisen kirkon raja-aluetta. Projektimme päämääränä on luoda malli, joka jäsentää puunkäyttöä osana näitä monia rajoja.

Hartauselämän puuesineet

Koillis-Euroopan esikristillisissä uskonnoissa tietyillä puulajeilla, kuten pihlajalla, oli pyhän merkitys. Lisäksi kirkoissa puuveistoksilla välitettiin kristillisiä kertomuksia. Veistoksissa elävä aine, puu, muunnettiin pyhäksi materiaaliksi. Ne kykenivät vaikuttamaan katsojansa kokemuksiin ja konkretisoivat halua olla yhteydessä jumalalliseen. Puu oli myös varsin helposti työstettävä materiaali, minkä ansiosta veistoksia oli helppo muuttaa tai tuhota.

Kuva 1. Kristuksen syntymä -aihe, alttarikaapin reliefi, lehmus (?), 1400-luku, Mynämäen kirkko. Kuva: Katri Vuola.

Kirkollisten puuesineiden tutkimus osana puunkäytön kokonaisuutta tarjoaa tarkemman kuvan niiden materiaalien alkuperästä, puuntyöstöstä ja eri puulajien merkityksestä hartauselämässä. Taideteoksia tarkastellaan suhteessa arkiesineisiin. Tällainen lähestymistapa korostaa puuesineen aineellisuutta. Katri Vuola tarkastelee keskiaikaisten puuveistosten alkuperää ja valmistusta. Hän arvioi uudestaan aiempia käsityksiä veistosten tekijöistä ja käytetyistä puulajeista sekä tutkii puuveistosten valmistamisen edellytyksiä.

Taidehistorioitsija Michael Ann Holly toteaa teoksessaan The Melancholy Art (2013, xi), että ”taidehistorian ’erityisyys’ on ennen kaikkea taideteosten aineellisessa esineellisyydessä ja läsnäolossa”. Taidehistorioitsija Michael Baxandall puolestaan kirjoittaa teoksessaan Patterns of Intention: On the Historical Explanation of Pictures (1985, 132–133) siitä, kuinka keskiaikaisten kuvien ja esineiden visuaalinen väline, puu, pitää ottaa vakavasti.

Kuva 2. Pyhä Olavi (veistosfragmentti), tammi, 1300-luku, Kalvolan kirkko. Kuva: Katri Vuola.

Missä määrin käsityöläiset pohtivat raaka-aineensa ominaisuuksia ja tuomaan niitä esiin? Vai oliko puuntyöstö tapa harjoittaa mielikuvitusta puuaineksen avulla, toisin sanoen puupölkyn muuttamista joksikin täysin muuksi? Vaikka monet puuveistokset näyttävät korostavan omaa ”puumaisuuttaan”, niiden pinnat usein kätkettiin väripigmenttien, kankaiden ja koristeiden alle (Katri Vuola 2017, ”Puusta veistetyt, väreillä elävöitetyt”, teoksessa Sanna Teittinen (toim.), Pyhät ja Pakanat: Ihmisyyden kuvia, Helsinki: Suomen kansallismuseo). Mikä merkitys kristilliselle sanomalle oli sillä, että yhtäältä puu oli läsnä materiaalina, mutta toisaalta se oli väline esittää jotain muuta, kuten Kristuksen kasvoja?

Puuveistosten muokattavuus on erityisen tärkeä ominaisuus reformaatioajalla. Luterilaiset teologit korostivat, että veistokset eivät itsessään ole pyhää tai epäpyhää, mutta toisaalta kuvainraastajat pilkkasivat että veistosten olevan ”vain puuta”, ei pyhimysten ruumiillistumia. Teologisten ihanteiden on arveltu olleen syy keskiajan veistosten säilymiseen kirkoissa. Elina Räsäsen mukaan tutkijat ovat kuitenkin ehkä turhan hanakasti uskoneet tämän suvaitsevaisuusajatuksen (Elina Räsänen 2016, ”Ikonoklasmi Suomessa: Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, teoksessa Meri Heinonen & Marika Räsänen (toim.), Pohjoinen Reformaatio, Turku: TUCEMEMS). Puuaines myös mahdollisti alttarikaappien uudelleenmuokkauksen luterilaiseen kirkkotilaan sopiviksi. Veistoksille tehtyjä muutoksia ei ole vielä tutkittu järjestelmällisesti, mikä kuuluu projektimme tavoitteisiin.

Visa Immonen, FT,  professori, Turun yliopisto, arkeologia

Otsikkokuva: Casey Horner (Unsplash)