Kelttiläisestä kristillisyydestä ennen ja nyt

Varhaiskeskiajan Irlannin kristillisen kulttuurin tutkijana saa törmätä säännöllisesti kaikenlaisiin käsityksiin kelteistä ja kelttiläisestä kristinuskosta. Osa näistä käsityksistä pohjautuu tutkimukseen, tosin usein hieman vanhentuneeseen sellaiseen, kun osa taas tuntuu olevan aivan keksittyä tai yhdistelevän luovasti aineksia erilaisista perinteistä. Yhteistä näille käsityksille on kuitenkin se, että kelttiläinen kristillisyys nähdään yleensä jonkinlaisena luovempana ja vapaampana vaihtoehtona valtakirkkojen perinteille, puhutaanpa sitten keskiajan katolisesta kirkosta tai nykyajan kirkoista. Kelttiläisyys siis tässä yhteydessä merkitsee jotain muuta kuin ”tavallinen” kristillisyys, jonkinlaista vaihtoehtoista perinnettä. Kelttiläisen kristillisyyden oletettu kultakausi kuitenkin osuu varhaiskeskiajalle, jolloin kristillinen perinne kukoisti irlantilaisissa luostareissa, eli aikaan, jolloin Katolisen kirkon sisälle mahtui useita erilaisia paikallisia kristillisiä perinteitä ja tulkintoja eikä paavin valta ollut vielä niin vakiintunut kuin myöhemmin keskiajalla. Kelttiläisen kristillisyyden voi siis nähdä perustuvan yhteen paikalliseen kristinuskon perinteeseen samalla tavoin kuin vaikkapa varhaiskeskiajan gallialaisen tai anglosaksisen. Keskiajan ”kelttikristityt” eivät myöskään itse katsoneet muodostavansa mitään erillistä kelttiläistä kirkkoa, vaan kunnioittivat Roomaa kirkon keskuksena aivan kuten kaikki muutkin. Kelttiläisen kristillisyyden erillisyyden korostaminen ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö, vaan protestanttiset kirkonmiehet Britanniassa halusivat jo 1700-luvulla nähdä sen jonkinlaisena katolisesta kirkosta erillisenä kristillisyytenä ja siten jonkinlaisena protestanttien edeltäjänä saarilla. Samaan aikaan katoliset puolestaan korostivat Irlannin keskiaikaisen kirkon oikeaoppisuutta ja yhteyksiä Roomaan vastineena protestanttien yrityksille valjastaa kelttiläinen kristillisyys omiin tarkoituksiinsa.

Populaarikulttuurissa esitetyissä näkemyksissä kelttiläisestä kristillisyydestä toistuvat kuvat luonnonläheisestä, instituutioiden kahleista vapaasta ja naismyönteisestä kristillisyydestä eli siinä korostuvat juuri sellaiset piirteet, joiden usein katsotaan puuttuvan nykyajan valtakirkoista. Kelttiläinen kristillisyys siis tarjoaa houkuttelevan vaihtoehdon, jotain aitoa ja alkuperäistä. Se on sopivan kaukana historiassa, jotta se voidaan nähdä mystisenä ja siihen voidaan liittää haluttuja piirteitä. Populaareissa kuvauksissa kelttiläisestä kristillisyydessä sivuutetaan samalla joitakin keskiaikaiseen irlantilaiseen kristillisyyteen kiinteästi kuuluvia piirteitä, kuten katumusoppi. Raskaat katumusharjoitukset eivät sovi lainkaan nykykirjoittajien positiiviseen kuvaan kelttiläisestä kristillisyydestä.

Tämä on siinä mielessä nurinkurista, että yksityisen katumuksen ja rippi-isälle tarkoitettujen katumuskäsikirjojen eli penitentiaalien kehittämistä voi pitää irlantilaisten ja walesilaisten kirkonmiesten suurimpana antina kristinuskon kehitykselle keskiajalla. Keskiaikainen katumusoppi esitetään nykyään usein hyvin kielteisessä valossa, ylettömän raskaisiin katumusharjoituksiin perustuvana ja negatiiviseen ihmiskuvaan perustuvana. Penitentiaalien rinnalle kehittyi vähitellen ohjeita siitä kuinka raskaampia katumusharjoituksia voi korvata maksamalla almuja ja varsinkin uskonpuhdistuksen jälkeen tämä on värittänyt suhtautumista koko synnintunnustuksen ja katumuksen oppiin. Varhaiskeskiaikaisten penitentiaalien katumusharjoitukset pitkine paastoineen tuntuvat toki helposti ylettömän ankarilta, mutta penitentiaaleista löytyy myös hyvin humaania ihmisen vaikuttumien tutkailua ja lieventävien asianhaarojen, kuten synnintekijän ikä ja aviollinen asema, huomioon ottamista. Jos on nuori ja naimaton, erilaisiin seksuaalisiin synteihin harhautuminen, on esimerkiksi penitentiaalien kirjoittajien näkökulmasta ymmärrettävämpää ja siten myös synnin sovittamiseksi suoritettava katumus on kevyempi. Korkea kirkollinen asema puolestaan tarkoittaa, että henkilöä kohtaan asetetut odotukset ovat myös korkeammalla ja siten synnistä määrättävä katumusharjoitus raskaampi. Synnin teologia penitentiaaleissa on myös jokseenkin humaania sillä synti nähdään ruumiilliseen sairauteen verrattavana heikkoutena, josta voi parantua rippi-isän sielullisen lääkärin ominaisuudessa määräämien lääkkeiden eli katumusharjoitusten avulla.

Myöskään pyhä Columbanus ei juurikaan saa julkisuuttaa populaarimmissa kelttiläistä kristillisyyttä käsittelevissä kirjoituksissa, koska saarnoissaan hän julistaa luostariensa väelle oppia, joka voidaan nähdä hyvin maailmakielteisenä: kristityn olisi kuljettava tässä maailmassa pyhiinvaeltajan tavoin kiintymättä mihinkään matkan varrella nähtyyn pitäen matkansa määränpää koko ajan mielessään. Hän kannustaa seuraajiaan olemaan jatkuvasti tietoisia siitä, että kuolema ja sen jälkeen odottava tuomio ovat koko ajan kulman takana ja siten tämä elämä on vain väliaikaista ja haihtuvaa. Tällainen ajattelu ei lainkaan sovi moderniin kelttiläisestä kristillisyydestä luotuun kuvaan luomakunnan kauneutta julistavista munkeista. Columbanuksen opetukset voi kuitenkin ymmärtää myös positiivisemmassa valossa näkemällä elämä matkana, jonka varrella voi kerätä erilaisia kokemuksia ottaen niistä oppia ja jonka päässä odottaa kohtaaminen pyhiinvaelluksen määränpää eli kohtaaminen pyhän kanssa.

Varhaiskeskiaikaisesta irlantilaisesta perinteestä löytyy toki myös munkkien kirjoittamaa luontorunoutta sekä kauniita rukouksia, joissa rukoilija usein pyytää suojelusta erilaisia uhkia vastaan Jumalalta ja muilta taivaan joukoilta. Tämä on se perinne, josta Suomessakin useissa kirkoissa järjestetyissä kelttiläisissä messuissa ammennetaan. Näissä moderneissa yhteyksissä kuitenkin keskiaikaisen perinteen rinnalle usein liitetään 1800-luvulla Skotlannista kootusta suullisen perinteen kokoelmasta Carmina Gaedelicasta sekä nykyajan kelttikristittyjen, kuten David Adamin, kynästä peräisin olevia rukouksia ja runoja. Tällöin kelttiläinen kristillisyys esitetään jonkinlaisena ajattomana jatkumona, joka ei ole satojen vuosien saatossa muuttunut ollenkaan eivätkä ajalliset erot eri kerrostumien välillä tule lainkaan esiin. Nykyajan kelttiläinen kristillisyys onkin konstruktio, josta voi löytää haluamiansa aineksia. Sinänsä keskiaikainen perinne voi tarjota nykyaikanakin ihmisille elementtejä oman hengellisen elämän harjoittamiseen, mutta näin tutkijan näkökulmasta olisi toivottavaa, että tiedostettaisiin kelttiläisen kristillisyyden historialliset kerrostumat ja myös ne puolet, jotka eivät nykykelttikristilisyydessä yleensä tule esiin.

Katja Ritari on Uskontotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin varajohtaja