Arkkipiispanvaalin tärkeys
Centre for the Study of Christian Cultures ja Eduskuntatutkimuksen keskus järjestivät joulukuussa Turun yliopistossa arkkipiispaehdokkaiden vaalitentin, ensimmäisenä koko maassa. Otsikkona oli ”Arvojohtajuus muuttuvassa yhteiskunnassa”.
Arkkipiispa Kari Mäkinen on ollut merkittävä arvojohtaja. Hänen vahvat puheenvuoronsa ovat lähteneet jakamattomasta ihmisyydestä ja asettuneet heikkojen ja syrjään työnnettyjen puolelle. Tässä hän on jatkanut John Vikströmin ja Jukka Paarman edustamaa osallistuvan kirkon traditiota.
Uusi arkkipiispa tulee siis asettumaan vahvojen puheenvuorojen ja selkeiden kannanottojen kehykseen. Siksi myös tässä vaalitentissä kiinnostus kohdistui siihen, miltä pohjalta ehdokkaat ponnistavat ja minkälaiset arvot heitä kuljettavat.
Kysymys arvojohtajuudesta on arkkipiispaehdokkaille ilmeisen hankala. Tilanteessa, jossa keskustelu kirkon suunnasta käy kiivaana, konkreettisia vastauksia ei näytä helposti irtoavan.
Selkeimmin niitä esittivät Ville Auvinen ja Heli Inkinen. Auvinen ei ole kansankirkon miehiä. Vanhassa eclesia in eclesiae, seurakunta seurakunnassa -traditiossa hän edustaa suljetun ydinseurakunnan mallia. Hänen kirkossaan ei vihitä homoja eikä kuulla naispappeja. Hänen kirkkonsa ei ole yhteiskunnallinen kirkko vaan syvästi uskovien hartausyhteisö.
Inkisen kirkko on suurin piirtein päinvastainen. Siinä kristinuskon voi elää todeksi monella tavalla ja kirkon jäsenyys on jakamaton. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos rippikoulunsa käyneet kirkon jäsenet haluavat kirkollisen vihkimisen, se tulee heille antaa, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Inkisen kirkko on lähellä arkipäivää ja se on herkkä heikkojen hädälle.
Samaa sukupuolta olevien parien vihkinen sopii myös Björn Vikströmille ja Ilkka Kantolalle. He toki korostavat, että päätös kuuluu kirkolliskokoukselle, mutta torjuvat rangaistustoimet. Sen sijaan Luoman suhde vihkimiseen on epäröivämpi. Hän edellyttää päätökselle teologisia, kirkon omasta uskosta nousevia vahvoja perusteluja. Hänen johtamansa Espoon hiippakunnan tuomiokapituli on myös antanut naisparin siunanneelle papille varoituksen.
Inkinen, Vikström ja Kantola näkevät kirkon tietenkin hengellisenä, mutta myös yhteiskunnallisena toimijana. He tulisivat todennäköisesti jatkamaan arkkipiispoina aika lailla samanlaista linjaa kuin Mäkinen. Luoman puheessa kirkko on sillä tavoin korostetusti hengellinen yhteisö, että se voi konkretisoitua suurempana varovaisuutena yhteiskunnallisissa avauksissa.
Myös uskonnonopetus jakaa ehdokkaiden mielipiteitä. Tiukin on tässäkin Auvinen, joka haluaa säilyttää opetuksen oppilaan omaan uskontoon perustuvana. Inkinen on valmis kuntien omiin kokeiluihin ja valintoihin ja pitää mahdollisena yhteistä katsomusopetusta erityisesti monikulttuurisella pääkaupunkiseudulla. Myös Kantola ja Vikström ovat valmiita yhteiseen katsomusaineeseen lukiossa, mutta kannattavat peruskoulussa oman uskonnon opetusta. Luoma puolestaan korostaa oman uskonnon opetusta kaikille ja erityisesti vähemmistöille.
Vaikka vaalitentissä vältettiinkin vahvoja kannanottoja, se kuitenkin nosti esiin ehdokkaiden välisiä eroja. Ne kertovat siitä, minkälainen arkkipiispa itse kustakin voisi tulla.
Arkkipiispanvaalin ensimmäinen kierros käydään 8. helmikuuta ja toinen – mikäli se on tarpeen – 1. maaliskuuta. Äänioikeutettuja on 1525. Äänioikeus on arkkihiippakunnan papeilla ja lehtoreilla sekä seurakuntien valitsemilla maallikoilla. Maallikkovalitsijoita on yhtä monta kuin pappeja ja kirkon lehtoreita eli 603. Äänivaltaisia ovat myös kaikki kirkolliskokousedustajat sekä hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenet.
Valtakunnallisuus korostuu arkkipiispanvaalissa nyt aikaisempaa enemmän. Taustalla on arkkipiispan koko kirkkoa koskevien tehtävien lisääntyminen ja niiden merkityksen kasvu. Tasapainoa haetaan antamalla arkkihiippakunnan äänille laskennassa vähäisempi painoarvo.
Entä mitä tekemistä yliopistolla on arkkipiispanvaalin kanssa? Eikö olisi luontevinta jättää vaali kokonaan kirkon huoleksi. Paneeli osoitti hyvin, että ehdokkaiden välillä on sellaisia eroja, että ne vaikuttaisivat heidän toimintaansa arkkipiispoina. Tällä taas on merkitystä sille, minkälaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia ja puheenvuorojen käyttäjiä he olisivat. Vaikka Suomen luterilainen kirkko on menettänyt jäseniään ja vaikka uskonnon asema yhteiskunnassa on monin tavoin muuttunut, merkitystään kirkko ei ole menettänyt. Päinvastoin, kirkon ääntä kuullaan ja sillä on vaikutusta pitkälle yli kirkon ja uskonnon rajojen. Esimerkiksi sosiaalipoliittisten puheenvuorojen käyttäjinä ja maahanmuutosta keskusteltaessa kirkko ja arkkipiispat ovat olleet vahvasti mukana. Siksi on tärkeää, että myös yliopistoyhteisö osallistuu kirkon tulevaisuutta – ja myös arkkipiispanvaalia – koskevaan keskusteluun niin kuin se osallistuu muuhunkin yhteiskuntaa koskevan puheeseen ja tulevaisuuden pohtimiseen. Siksi myös tämän vaalipaneelin järjestäminen oli tärkeää.
Kari Immonen, professori emeritus, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto