Kun ihminen uhkaa luomakuntaa

Teksti ja kuva: Elina Laiho, opiskelija “Globaali kristinusko” -kurssilta. Kurssista voi lukea lisää täältä.

Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin köyhtyminen ovat vakava uhka maapallolle – ja siten myös ihmiskunnalle. Ne tulevat aiheuttamaan merkittäviä katastrofeja, kuten äärimmäisiä sääilmiöitä, lajien joukkosukupuuttoa, maaperän köyhtymistä ja jätteiden määrän kasvua. Sitran Megatrendit 2020 -selvityksessä todetaankin, että ekologisella jälleenrakennuksella on kiire. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman selkeää asennemuutosta kansalaisten ajattelussa, johon kirkot voivat myös vaikuttaa. Mutta voiko kristinuskon kautta löytyä ympäristöä ja luontoa kunnioittava maailmankatsomus?

Ekoteologia: kristinuskon näkökulmia luontoon ja ympäristöön

Kristinusko ei ole päässyt helpolla ekologisen kriisin syytelistalla. Pahimmillaan kristinuskoa on pidetty jopa länsimaisen kulutuskulttuurin alkusyynä: Raamatun luomiskertomusta on usein tulkittu siitä näkökulmasta, että ihminen on luomakunnan kruunu. Kieltämättä kyseinen ajatusmalli johtaa loogisesti ajattelemaan, että muulla luonnolla (ja siten myös muilla eläimillä) on vain välinearvo ihmiskeskeisessä hyötyajattelussa. Luomiskertomuksella on kuitenkin myös toinen puoli, sillä toisaalta siinä korostetaan myös ihmisen vastuuta huolehtia luomakunnasta. Kyseinen näkökulma tunnetaan termillä tilanhoitajaetiikka. Yksinkertaistaen voitaisiin todeta, että siinä myönnetään ihmisen korkeampi asema suhteessa luontoon, mutta valtaan kuuluu myös vastuu luonnon hyvinvoinnista. Tilanhoitajaetiikassa ihmiskeskeisyyden ei tarvitse olla luonnon kannalta ongelmallista, sillä Jumala on antanut ihmisen tehtäväksi huolehtia muista eläimistä ja luonnosta. Ihmisellä on siis vastuu luonnonsuojelusta.

Ekoteologia on teologian alue, jonka kiinnostuksen kohteena on kristinuskon suhde luontoon ja ympäristöön. Edellä mainittu tilanhoitajaetiikka ei suinkaan ole ainoa mahdollinen Raamatun tulkinta kristinuskon luontosuhteesta. Revisionistisessa koulukunnassa perustellaan luonnon itseisarvoa muun muassa sillä, että Raamatun mukaan Jumalalla näyttää olevan ihmisestä riippumaton suhde luontoon. Raamatusta löytyy siis kohtia, joissa luontoa arvostetaan myös riippumatta sen suorasta hyödystä ihmisten hyvinvointiin (esim. pedot). Toisaalta Uudessa testamentissa ei juuri puhuta luontoarvojen puolesta, joten ihmisellä nähdään loppuen lopuksi olevan korostuneempi asema muihin eläimiin verrattuna. Pisimmälle menevät radikaalit rekonstruktionistit, joiden mukaan kristillistä ajattelua ja toimintaa täytyy muuttaa merkittävästi kestävämmän elämäntavan turvaamiseksi. Äärimmilleen vietynä radikaalit rekonstruktionistit pitävät ihmistä vain yhtenä luontokappaleena muiden joukossa. Ajatusta ovat usein inspiroineet esim. monet idän ja alkuperäiskansojen animistiset uskonnot, joissa ihmisen nähdään elävän harmoniassa luonnon kanssa.

Luomiskertomus tukee kestävää ympäristöajattelua

Toistaiseksi eri kristillisten kirkkojen vastaus ekologiseen kriisiimme on ollut monitahoinen. Mahdollisesti vahvimmin kantaa asian puolesta on ottanut paavi Franciscus, jolle luonnon väärinkäyttö on syntiä. Hän onkin vaatinut nopeisiin toimenpiteisiin ilmastonmuutosta vastaan. Hänestä tulee mieleen toinen katolilainen, pyhä Franciscus Assisilainen, joka vaikutti lähes tuhat vuotta sitten. Hän oli erityisen tunnettu luonnon ja eläinten puolestapuhuja, ja hänet nimitettiinkin myöhemmin luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Assisilaisen mukaan ”niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”. Hänelle Jumala oli läsnä kaikessa luonnossa, eikä paratiisiakaan voinut kuvitella ilman eläimiä. Hänellä oli tapana rukoilla luonnossa, jonka kautta hän löysi syvemmän yhteyden Jumalaan. Ei liene vaikea kuvitella, mitä hän ajattelisi nykyisestä luonnon hyväksikäytöstä.

Luontoa ja ympäristöä kunnioittava asennemuutos voisi löytyä juuri luomiskertomuksesta, vaikka sitä on kritisoitu ihmiskeskeisyydestä. Mikäli luonto on Jumalan käsialaa, ihmisten täytyy kunnioittaa sitä: ihmisten toimista johtuva lajien katoaminen on myös Jumalan luomistyön tuhoamista. Luonnosta etääntyminen ei ole hyväksi ihmisellekään: aivan kuten Franciscus Assisilaisen kohdalla, ihminen voi löytää pyhän kokemuksen luonnon läheisyydestä. Ekologinen kriisi ja tehotuotantoeläinten kokema kärsimys kuvaavat ihmisten etääntymistä luonnosta ja siten myös pyhän läsnäolosta. Eikö kristityn tehtävänä olisi toimia omalta osaltaan Jumalan luomistyön puolustajana? Eikö luonnonsuojelu kuulu silloin kristityn eettiseen vastuuseen samoin kuin hädänalaisten auttaminen? Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin köyhtyminen uhkaavat myös meidän ihmisten elämää maapallolla – maapallolla, joka Raamatun mukaan on Jumalan luomistyön tulos. Ekologiseen jälleenrakennukseen vaaditaan ihmisiltä asennemuutosta, johon myös kirkot voivat ottaa kantaa. Ekoteologialla saattaakin tulevaisuudessa olla merkittävä vaikutus kristillisessä asennemuutoksessa kohti kestävämpää elämäntapaa.