Paluu pyhään laaksoon

Teksti: Jere Lehtonen ja Asser Lahti, opiskelijat Globaali kristinusko -kurssilta 2024. Kurssista voit lukea lisää täältä.

Naantalin vanhankaupungin kupeessa sijaitseva komea, valkoinen kirkko on monessa mielessä merkittävä Suomen kirkkorakennusten joukossa. Kyseessä on maamme toiseksi suurin kivikirkko, josta teki huomionarvoisen sen yhteydessä myöhäiskeskiajalla toiminut birgittalaisluostari. Historiallisen taustansa puolesta se ainutlaatuisesti edustaa katolista perintöä maassa, jonka uskonnollinen kenttä on leimallisesti protestanttinen. Katolisista juuristaan huolimatta kirkkorakennus on viimeiset vuosisadat ollut luterilaisten huomassa.

Kun aikanaan Vallis Gratiaena eli Armon laaksona tunnettu birgittalaisluostari vihittiin käyttöön vuonna 1462, alue oli pelkkää niittyä ja peltoa. Luostarin ja joitain vuosia myöhemmin valmistuneen kivikirkon ympärille rakentui kuitenkin vähä vähältä kaupunki, joka lainasi nimensä luostarin latinankielisen nimityksen ruotsinnoksesta Nådendal. Näin ollen onkin täysin perusteltua väittää, että ilman birgittalaisia Naantalin seutu olisi nykyäänkin suurella todennäköisyydellä vain raisiolaista maaseutua.

Reformaatio, joka rantautui Ruotsiin Kustaa Vaasan noustua valtaan, ei ollut armollinen Naantalin luostarille. Luostarin tilat ja läänitykset siirtyivät valtiolle, ja nunnien lukumäärä vähitellen kutistui. Kivikirkkoa ympäröivät luostarirakennukset purettiin 1600-luvun alussa, viimeisen nunnan menehdyttyä muutamaa vuotta aiemmin. Kirkko itsessään selvisi hävitystyöstä, mutta ilman luostaria tai nunnia se siirtyi vakituisesti luterilaisten käyttöön.

Naantalin luostarin lakkauttamisen jälkeen Suomi oli pitkään ilman birgittalaisedustusta. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Pyhä Birgitan ja Autuaan Hemmingin kirkon yhteyteen, Turun keskustaan, perustettiin uusi birgittalaisluostari vuonna 1986. Katolisena instituutiona luostari on tänä päivänä ainoa laatuaan Suomessa.

Kirkko takaisin Birgittalaisten käyttöön

On vaikea tunnistaa tahoa, joka ei hyötyisi birgittalaisten palaamisesta Naantaliin. Birgittalaiset itse saisivat näkyvyyttä, joka voisi johtaa lahjoitusten tai jopa noviisien määrän lisääntymiseen. Ortodoksisen kirkon puolella Valamon munkkiluostari on suosittu turistikohde, ja tämä julkisuus onkin johtanut uusien munkkien vihkimiseen. Myös Lintulan ortodoksinen nunnaluostari hyötyy turismista. Omat luostarirakennukset ovat myös johtaneet toiminnan suomalaistumiseen paikallisväestön ja luostareiden kanssakäymisen lisääntyessä ja suomalaisten määrän veljes- ja sisarkunnissa kasvaessa. Jumalanpalvelukset pidetäänkin nykyään Valamossa ja Lintulassa suomeksi.

Naantali kaupunkina saisi uuden ja Suomen sisällä uniikin turistikohteen. Vanha kirkko on jo valmiiksi todella vahva osa kaupungin brändiä. Monet keskustan kadut ja paikat viittaavat kaupungin luostarihistoriaan, ja kirkossa ja sen läheisyydessä järjestetään paljon kesätapahtumia.

Alueen elävöittämisen lisäksi itse luostaritoiminta, jolla on lähes 600 vuotta vanhat juuret, on selkeästi kulttuurihistoriallisesti merkittävää. Suomen hallitusohjelmaan on vuonna 2023 kirjattu: “Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo” ja “monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.” On siis selvää, että nunnajärjestö ansaitsee myös valtiotason tukea.

Skismaattisuudesta ekumeniaan

Suurin este nunnien palaamiselle olisi Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka sisältä moni vastustaisi varmasti Suomen toiseksi suurimman keskiaikaisen kirkon luovuttamista toisen kirkkokunnan käyttöön. Katolinen kirkko ei ole myöskään saavuttanut yhtä hyvää vähemmistökirkon asemaa kuin ortodoksinen kirkko, jolla on esimerkiksi kirkollisveronkeruuoikeus. Suomessa katolilaisuus on perinteisesti nähty ulkomaisena ja ulkopuolisena toimijana. Totuttu normi on valtionkokoiset kirkkokunnat, joita ei johdeta toisista maista. Katolinen kirkko ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta 1962–65 ei pyrkinyt lähentymään protestanttisten kirkkojen kanssa, ja muutos avoimuutta kohti on ollut ajoittain hyvinkin hidasta.

Nykyään kirkkokunnat eivät enää kilpaile keskenään kävijöistä eikä hyppy “vihollisleiriin” ole suurin jäsenmäärän laskua uhkaava tekijä, vaan laajempi yhteiskunnan sekularisaatio länsimaissa. Kirkkoinstituution yhteiskunnallisen auktoriteettiaseman lasku uhkaa ajaa merkityksettömyyteen erityisesti Suomen evankelisluterilaiskirkon kaltaiset kansalliskirkot, jotka pyrkivät houkuttelemaan jäsenikseen enemmistön kansalaisista. Valtionkirkoilla ja muilla laajaa suosiota tai vähintään hyväksyntää kaipaavilla kirkkokunnilla tarve pysyä modernin maailman tahdissa on siis suurempi kuin pienemmillä uskonnollisilla yhteisöillä, joiden kannattajakunnat ovat tiiviimpiä ja lojaalimpia.

Suomen uskontokentän muuttuessa entistä monimuotoisemmaksi evankelisluterilaisen kirkon mahdollisuudet ylläpitää lähes monopolilta näyttävän asemansa heikkenevät ajan kuluessa. Arvokas tapa vallan ja statuksen uhatessa pienentyä on luopua vapaaehtoisesti joistain etuoikeuksistaan, esimerkiksi yksinoikeudesta kaikkiin Suomen historiallisiin kirkkoihin. Ekumeniaa edistävänä lahjana sallia birgittalaisille Naantalin kirkon käyttöoikeus ei näyttäytyisi heikon jäsenistöään menettävän valtionkirkon epätoivona, vaan itsevarman modernin kansalliskirkon uskonnollisia vähemmistöjä suojelevana eleenä.

Lähteet:

Birgittalaissisaret: https://birgittalaissisaret.fi/

Hiekkanen, Markus 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

Suomen hallitusohjelma: https://valtioneuvosto.fi/hallitukset/hallitusohjelma#/5/4

Valamon luostarin suosion lisääntyminen, Yle uutiset: https://yle.fi/a/74-20080793

Kuvat: Jere Lehtonen