Saamelaisuus Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Kuvateksti: Inarin saamelaiskirkon alttaritaulu.

Teksti: Heidi Kyrö, opiskelija ”Globaali kristinusko” -kurssilta 2023. Kurssista voit lukea lisää täältä.

Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa ja yksi Suomen kansallisista vähemmistöistä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhde saamelaisiin ja saamelaisuuteen ei ole historiallisessa tarkastelussa ollut ongelmaton. Viimeisten vuosikymmenten aikana kirkon saamelaistyö on kuitenkin kokonaisuudessaan kehittynyt kulttuurisensitiivisempään, saamelaiset kuulevaan ja näkevään suuntaan. Valtakulttuuriin assimiloivan ja etnosentrisen historian jälkeen evankelis-luterilainen kirkko on astunut aikaan, jossa menneisyyden virheitä suhteessa saamelaisiin ollaan katsomassa silmiin.

Rummun ja ristin taistelu

Pohjoismaiden saamelaiset saatettiin kristinuskon piiriin reformaatioajan jälkeen. Uskonpuhdistuksen läpikäynyt kirkko oli lähetystyössään tehokas, mutta työtavoissaan väkivaltainen. Valtapoliittisesti kyse oli pohjoisen maiden, taloudellisten resurssien sekä saamelaisten haltuunotosta, joka tapahtui rakentamalla ja vahvistamalla kirkollista paikallishallintoa saamelaisalueilla. Saamelaiset haluttiin integroida kristinuskon ja veronmaksun piiriin. Saamelaisten perinteisen uskonnon ja kristinuskon kohtaaminen johti usein konflikteihin, jossa valtakulttuuri ja lähetysorganisaatio kriminalisoivat saamelaisten uhrimenot, riittitekniikat ja pyhät paikat. Kirkko pyrki kitkemään saamelaisten perinteisen uskonnon harjoittamiseen käytetyt välineet, kuten rummut. Myös saamelaisten perinteinen laulamisen ja äänentuottamisen tapa joiku kiellettiin. Kulttuurisena ihanteena nähtiin yhtenäisvaltio, jossa vallitsi sama uskonto, elintapa, kieli ja mielipiteet. Saamelaiset kuitenkin omaksuivat kristinuskon suhteellisen pinnallisesti ja vanha uskomusmaailma eli edelleen vahvana Saamen maalla.

Orastavaa uteliaisuutta

Kirkon toiminta saamelaisalueella oli mahdollista kirkkoon myötämielisesti suhtautuvien saamelaisten ansiosta. Pohjoisen pitkien välimatkojen ja haja-asutuksen vuoksi saamelaisalueelle kehittyi 1700-luvulla niin kutsuttu katekeettainstituutio. Katekeetat olivat paikkakuntien omia saamelaisia, jotka kiersivät saamelaisten keskuudessa opettaen kristinoppia ja sisälukutaitoa saamen kielellä.

Kirkonmiesten parista löytyi myös saamelaisiin kunnioituksella ja uteliaisuudella suhtautuvia pappeja ja piispoja. Saamenkielinen seurakuntatyö alkoi kehittyä Utsjoella 1820-luvulla pappina työskennelleen Jacob Fellmanin myötä, joka ymmärsi äidinkielen merkityksen saamelaisille ja vetosi senaattiin saamenkielisen seurakuntatyön järjestämiseksi. 1800-luvun lopulla Kuopion hiippakunnan piispat Gustav Johansson ja Juho Koskimies mieltyivät saamelaisasiaan ja heidän saamelaismyönteiset kannanottonsa vaikuttivat positiivisesti lapinpappien suhtautumiseen saamen kieleen. Oman panoksensa saamelaisasialle antoi myös Elias Lönnrot, joka vuoden 1842 Inarin matkansa jälkeen arvosteli suomalaisten suhtautumista saamelaisiin ja tuomitsi kirkon harjoittaman suomen kielen ylivaltapolitiikan.

Kehityskaaria

Saamen kielten ja kulttuurin matka kirkkoon on ollut pitkä. Saamelaishistorioitsija Samuli Aikion mukaan kirkolla on ollut saamelaisten parissa merkittävä rooli; ”hyvään tahtoon perustuva, isällinen politiikka on kuitenkin historiallisesti heilunut epävakaasti kulloisenkin kulttuuri-ilmaston mukaan” (Aikio, 1989). 1990-luvulla Inarin seurakunnan saamelaispapin virassa toiminut Antti Kähkönen toivoi kirkon tekevän aloitteita saamen kielen ja kulttuurin aseman parantamiseksi kirkollisessa työssä, sillä Kähkönen katsoi, että kirkon passiivisuus suhteessa saamelaisiin on tapa ylläpitää yksiarvoisuutta. Kähkösen mukaan Raamatun ihmiskuva vaatii kirkolta saamelaisten kohtaamista heidän persoonallisuuden, samanvertaisuuden ja ainutkertaisuuden huomioiden.

Vuoden 1994 kirkkolakiin kirjattiin saamelaisten oikeus saamenkielisiin kirkkopalveluihin ja vuoden 2006 säädöksen mukaan saamelaisalueen seurakunnat ovat kaksikielisiä. Aktiivinen virsikirjojen ja Raamatun käännöstyö saamen kielille alkoi 1990-luvun alussa ja jatkuu edelleen. Oulun piispa Samuel Salmi teki vuosien 2001–2018 välillä aktiivista työtä saamen kielten aseman ja saamelaiskulttuurin puolesta Oulun hiippakunnassa sekä koko evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon saamelaistyöstä vastaavat nykyisin erityisesti Inarin seurakunnassa toimiva saamelaispappi sekä Oulun hiippakunnassa työskentelevä saamelaistyön sihteeri, mutta samalla myös kaikki saamelaisalueen seurakuntien työntekijät.

Nykyhetki

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja saamelaisten vuorovaikutussuhteessa on tällä hetkellä käynnissä progressiivinen työvaihe, pohdinnan ja uudelleenasennoitumisen aika. Lokakuussa 2022 kirkko aloitti selvitys- ja suunnittelutyön kirkon ja saamelaisten välistä sovintoprosessia varten. Prosessin tarkoitus on tarjota areena kirkon saamelaisiin historiallisesti kohdistuneiden väärinkäytösten arviointiin ja yhteisen tulevaisuuden viittojen rakentamiseen. Kirkkohallitus myönsi projektille rahoituksen ja Saamelaiset kirkossa -hanke aloitettiin vuoden 2023 alussa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osoittanut kykyä saamelaisten tasavertaiseen kohtaamiseen ja sensitiivisyyttä saamelaisten kuulemiseen tässä ajassa. Aika näyttää, millä tavoin saamelaisuus ja saamelaiset kohdataan kirkossa tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä saamelaisten ja kirkon tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta.

Lähteet

Aikio, Samuli 1989: Saamea ei voi ottaa kaapista juhlakäyttöön. Kotimaa 25.8.1989.

Kylli, Ritva 2005: Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742–1886. Jyväskylä: Gummerus.

Kähkönen, Antti 1989: Kirkko ja saamelaisvähemmistö. Oulun yliopiston erikoispainossarja n:o 236.

Lehtola, Veli-Pekka 2022: Entiset elävät meissä – saamelaisten historiat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus.

Niittyvuopio, Erva 2011: Saamelaisidentiteetti Suomen kirkossa. Teoksessa Niilo Pesonen ja Kari Tiirola (toim.) Samuel Salmi – Pohjoisen piispa. Porvoo: Bookwell Oy. 70–77.

Pentikäinen, Juha & Risto Pulkkinen 2018: Saamelaisten mytologia. Helsinki: SKS.

Kuva: Heidi Kyrö, 2021.